Rakentamisen laatu on saanut vuosien varrella paljon palstatilaa eri medioissa. Osa kirjoituksista on katkeroituneiden homekotien ostaneiden tavallisten ihmisten tarinoita tai työttömäksi jääneiden rakentajien vuodatuksia iltapäivälehdissä, mutta aiheesta kirjoitetaan silloin tällöin myös ihan laadukkaissa lehdissä, ja luonnollisesti myös ammattilehdet ottavat asiaan välillä kantaa. Ehkä arvovaltaisimman paikan, Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulta, sai Firan toimitusjohtaja Jussi Aho kirjoitukselleen ”Laadukas rakentaminen nostaisi Suomen suosta”(27.10.2014), jossa hän tarjoaa lääkkeeksi rakentamisen laadun ongelmiin rakentamisen muokkaamista palveluliiketoiminnaksi.
Tunnen Firan yrityksenä, olen itsekin työskennellyt siellä vuosina 2012 – 2013, ja nostan hattua firalaisten uusille palveluinnovaatioille sekä kyvylle hankkia uusille palveluille positiivista medianäkyvyyttä. Keskustelun avaus uusista tavoista toimia on mielestäni tervetullut ja haluaisin viedä keskustelua eteenpäin hieman analysoimalla ja selventämällä, minkälaisesta ongelmakentästä rakentamisen laadun ja palvelukyvyn parantamisessa on kyse.
Suurin yksittäinen ongelma koko laatukeskustelussa on, että laadun olemuksesta ei tunnuta tietävän mitään muuta, kuin että se on huonoa. Harvoin otetaan kantaa kysymyksiin, mitä laatu itseasiassa on, ja mistä tiedetään, että laatu on riittävän hyvää. Joissakin kirjoituksissa saatetaan ottaa kantaa jonkin määritellyn laatutason riittävyyteen. Esimerkiksi Rakennuslehdessä 10.10.2014 ympäristöministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokka kirjoittaa, että ”Määräysten rimaa hipoen ei synny laatua”, ja 17.10.2014 Rakennuslehden takasivulla oli otsikko ”Rylliä ei ilkeä näyttää ostajalle” (RYL on rakennusalan yleiset laatuvaatimukset). Vastaavasti silloin tällöin nousee esiin kysymys, riittääkö että täyttää sopimuksen vaatimukset.
Palaan näiden kysymysten ruotimiseen myöhemmissä kirjoituksissani, mutta nyt oikaisen sen verran, että kerron tutkijana käyneeni läpi monenlaista laatukirjallisuutta ja kun olen verrannut sitä kentällä eri rooleissa hankkimaani kokemukseen, olen todennut kaikkein kuvaavimmaksi laadun määritelmäksi kahtiajaon, jonka Joseph Juran on tehnyt: Laatu tarkoittaa toisaalta tuotteen tai palvelun ominaisuuksia, jotka vastaavat asiakkaan tarpeeseen, ja toisaalta vapautta virheistä. Tähän peilattuna Jussi Aholla on oikea lähestymistapa, kun hän kirjoittaa, että palvelevassa rakentamisessa päähuomio ”on rakentamisessa asiakkaan tarpeiden mukaan eikä yrityksen omistuksessa olevien kiinteistöjen ja tonttien myymisessä, ostamisessa ja rahoittamisessa”. Itse menisin vielä pidemmälle: huomion ei pitäisi painottua rakentamiseen vaan siihen, miten asiakas haluaa tarpeisiinsa vastattavan. Rakennusliike luonnollisesti haluaa miettiä rakentamista ja sitä, miten sille saadaan riittävä volyymi ja kannattavuus, mutta rakentaminen asiakkaan tarpeiden mukaan ei vielä ole automaattisesti asiakkaalle kaikkein edullisin tapa vastata omiin tarpeisiinsa.
Se, miten löydetään edullisin tapa vastata asiakkaan tarpeisiin, on taas oman kirjoituksensa paikka, mutta oikaisen taas sen verran, että totean sen hankekehitysvaiheen keskeiseksi tehtäväksi, ja että rakennusliike tulee yleensä kuvioon mukaan vasta tämän vaiheen jälkeen.
Vasta kun ymmärretään, että laatu on toisaalta tuotteen tai palvelun ominaisuuksia, jotka vastaavat asiakkaan tarpeeseen, ja toisaalta vapautta virheistä, voidaan miettiä, miten näitä päämääriä voidaan palvella. Jussi Aho korostaa muutoksen tarvetta ja toteaa: ”Ongelma on yleensä johtamisessa eikä osaamisessa.” Tässä on varmasti paljon totuutta, sillä niin laatu kuin tuottavuus ovat sitä, mitä käytetyllä tuotantotavalla eli prosessilla voidaan saavuttaa, ja jos haluat kehittää laatua ja tuottavuutta, pitää kehittää prosessia. Rakentamisen tuotantoprosessi on tyypillisesti se, mikä työmaan vastaava työnjohtaja on aikoinaan omaksunut, eikä se siitä itsestään mihinkään muutu. Sama ilmiö koskee myös suunnittelua. Sitä ohjataan suunnitteluaikataululla, jota valvotaan suunnittelukokouksissa, koska näin on tehty aina ennenkin. Ja sama toistuu myös hankesuunnittelussa. Rakennusalan toimintakulttuurin muuttaminen sellaiseksi, että kehittyminen on mahdollista, on todellakin johtamisen ongelma. Fira varmasti yrittää muuttaa toimintakulttuuria omalta osaltaan, mutta rakennushankkeessa on paljon toimijoita, jotka voivat omalla jääräpäisyydellään vetää maton alta hyvältä yritykseltä. Haaste koskee myös asiakkaita, myös heidän pitäisi pystyä toimimaan siten, että toimintakulttuurin kehittämiseltä ei vedetä mattoa alta.
Jussi Aho kirjoittaa, että ratkaisu tähän on toimiminen allianssimallilla, koska: ”Allianssiurakka kytkee asiakkaan, tilaajan, suunnittelijat ja rakentajat yhteisiin tavoitteisiin.” Allianssi on siis urakkamuoto, jossa käytetään sellaista sopimusta, jossa tavoitteista on tehty yhteisiä. Yhteiset tavoitteet ja sopimus palkkioiden oikeudenmukaisesta jakamisesta on hyvä alku. Se saa varmasti työtä tekevät yksilöt motivoitumaan tehtäväänsä, mutta ei välttämättä muuta toiminnan isoa kuvaa, eli ei välttämättä kehitä prosessia. Jos toimitaan pääpiirteittäin samalla tavalla kuin aina ennenkin, ei laatu oleellisesti kehity, oli palkkionjako sitten millainen hyvänsä. Allianssin sopimusten kehittäminen tarvitsee siis rinnalleen järjestelmällistä vallitsevien toimintatapojen kyseenalaistamista ja uusien ideoiden kokeilemista.
Toiminnan muutokseen Jussi Aho tarjoaa mallintamista ja lopputuloksen visualisoimista asiakkaalle. Tietomallit ja visualisoinnit ovat kuitenkin vain työkalu. Näistä työkaluista on vain vähän hyötyä, mikäli toiminnassa ei tunnisteta niiden käytön mahdollisuuksia, eli jos toiminta pysyy samanlaisena, mutta 2D kuvan sijasta katsotaan 3D kuvaa. Jotta esimerkiksi asiakkaan kanssa tehtävää yhteistoimintaa voidaan aidosti kehittää, tulee ruotia tarkkaan läpi vanhojen kokouskäytäntöjen ja työtapojen palvelukyky ja vanhojen kuulemismenettelyjen merkitys. Asiakkaalle pitää pystyä tulevaisuudessa parempi mahdollisuus osallistua ja tuottaa lisätietoja pitkin projektia, eikä ainoastaan tarveselvitysvaiheessa vuosia ennen rakennuksen valmistumista.
Myös Jussi Aho vaatii avoimuuden lisäämistä rakennushankkeissa. Hänen mukaan allianssimallin yksi eduista on, että ” Osapuolet tietävät toistensa tulot ja kulut, eikä taloudellista tulosta tehdä esimerkiksi rakennustarvikkeita välittämällä.” Tämä särähtää hieman korvaan, sillä nykykäsityksen mukaanhan rakentaminen on palvelu, jossa rakennusliike saa korvauksen rakennusosien hankkimisesta ja asentamisesta tilaajalle käytettäväksi kokonaisuudeksi. Onko Fira siis markkinahäirikkö?
Tähän löytyy selitys, kun katsoo rakentamisen eri toimijoiden voittoa ennen veroja. Fira pyrkii hakemaan jalansijaa asiantuntijapalveluiden myynnistä, joka on paremman katteen liiketoimintaa. Vuonna 2013 Firan voitto ennen veroja oli toimintakertomuksen mukaan 3.1 % liikevaihdosta. Tämä on samaa suuruusluokkaa kun säätiöpohjaisella Ramboll konsernilla (3,2 %), joka kuvaa viimevuottaan taloudellisesti haasteelliseksi ja toimii yhtälailla kasvustrategialla kuin Fira. Pörssiyhtiö Sweco on puolestaan yltänyt voitossa ennen veroja 6,4 %:iin. Firan siirtyminen kohti asiantuntijapalveluiden myyntiä ei siis todennäköisesti ole tapahtunut pelkästään alan palvelukulttuurin kehittämisen takia. Jonkun pitää kuitenkin huolehtia myös asennus- ja esivalmistustoiminnan laadun ja tuottavuuden kehittämisestä, joten ratkaisu rakentamisen laadun ongelmiin ei voi olla pelkästään se, että kaikki rakennusliikkeet siirtyvät kohti asiantuntijapalveluiden myyntiä.
Lopuksi haluan vielä kirjoittaa arvosta ja sen synnyttämisestä rakennushankkeissa. Jussi Aho kirjoittaa: ” Palvelukilpailu tuo aitoa arvoa asiakkaalle ja koko yhteiskunnalle luodessaan sellaisia tiloja ja koteja, joita ihmiset oikeasti tarvitsevat.” Taloustieteen näkökulmasta, joka siis yrittää yleistää ihmisten käsityksiä yleisesti käytettäviksi säännöiksi, arvo on jonkin toimijan kyky hyötyä tuotteesta tai palvelusta. Eli mitä ikinä tuo palvelukilpailu tarkoittaakaan, jos se saavuttaa yllämainitun tavoitteensa, se tuo arvoa. Jos puolestaan ihmiset saavat käyttöönsä samanlaisen lopputuloksen palvelukilpailusta huolimatta, palvelukilpailu ei ole tuottanut arvoa.
Tuote tuottaa arvoa siis ainoastaan, jos sitä hyödynnetään. Tästä syystä Jussi Aho on mielestäni etuajassa julistaessaan: ” Tampereen rantaväylä on onnistunut allianssihanke.” Toivon todella, että rantaväylä osoittautuu onnistuneeksi hankkeeksi, mutta ennen julistamista haluaisin nähdä lopputuotteen käytössä.
Jussi Savolainen
Tutkija ja Yrittäjä
