Tulevaisuuden oppimisympäristöt: tilojen vaatimukset kun toiminta muuttuu

 

Minulta on tässä reilun parivuotisen yrittäjäurani aikana kysytty monelta suunnalta, että mitä yritykseni oikein tekee. En ole tätä osannut oikein kattavasti selittää, joten olen tyytynyt osapuolesta riippuen jotenkin lyhyesti selittämään asiaa. Rakennusalan toimihenkilöille olen vastannut yleensä tekeväni hankekehitys- ja rakennuttamiskonsultointia, asentaville ammattilaisille olen vastannut tekeväni urakoiden tilaamista ja valvontaa ja alan ulkopuolisille olen saattanut mainita kehittäväni oppimisympäristöjä. Tutkija- ja kehittäjätaustaisille olen joskus kertonut kehittäväni rakennusalan osallistavia suunnittelukäytäntöjä.

Nämä kaikki kuvaavat jotakin nurkkaa Sumplian toiminnasta, mutta eivät juuri kerro siitä, millaista hyötyä yritän rakennusprojekteihin tuoda. Yritän nyt valottaa tätä tehtäväkenttää pääasiallisen työnsarkani eli oppimisympäristöjen kehittämisen kautta.

Oppimisympäristöt 20151005

Ylen jutussa 5.10.2015 kerrotaan, miten opettaminen on muuttunut internetin ja sen käyttämiseen tarkoitettujen uusien laitteiden myötä. Jutussa kerrotaan, kuinka nykyisin opettaja ei enää ole tietopankki, vaan opettaja opettaa, miten ja mistä tietoa kannattaa etsiä, millaiseen tietoon voi luottaa, ja miten tietoa käytetään. Uuden tekniikan tuomat mahdollisuudet siis ohjaavat laittamaan opettajan ja oppilaan välisen vuorovaikutuksen uusiksi.

Sama muutos vaikuttaa myös moneen muuhunkin asiaan: Millainen opettajan pöydän tulee olla, jos opettajan keskeinen tehtävä ei enää olekaan jakaa tietoa luokan edestä? Montako minkäkin kokoista näyttölaitetta olisi luokassa hyvä olla, jos oppilaiden olisi tarkoitus tehdä ryhmätyötä digilaitteiden avulla? Missä laitteita säilytetään, ladataan ja päivitetään? Nämä ovat vain muutama esimerkki käytännön tarpeisiin liittyvistä suunnittelukysymyksistä.

Näitäkin suurempi muutos on koko luokkatilan roolin uudelleen miettiminen uuden toimintatavan pohjalta. Ennen kaikki oppilaat kokoontuivat luokkatilaan kuulemaan kun opettaja opettaa. Osa etummaisista pulpettiriveistä saattoi jopa kuunnella oppitunnin lähes loppuun asti, kun taas taaimmaisissa riveissä huomio oli jossakin muualla viimeistään vartin jälkeen. Nykyisessä ajattelumallissa oppilaat pyritään pitämään aktiivisina opiskeltavan asian äärellä koko oppitunnin, ja tähän yhdeksi ratkaisuksi on tuotu itsenäinen tiedonhaku hyvällä tehtävänannolla.

Kun oppimisen lähtökohdaksi otetaan itsenäinen tiedonhaku, ei enää olekaan selvää, että oppilaiden olisi tarpeen olla samassa tilassa yhteistä tehtävänantoa lukuun ottamatta. Oppiminen voi tapahtua monen oppilaan näkökulmasta paljon paremmin jossakin hälinältä eriytetyssä ympäristössä. Tämä ohjaa miettimään niin luokkatilan koon kuin akustiset olosuhteet ja ilmanvaihdonkin kokonaan uusiksi. Yhtäkkiä ympäristön tehtävä ei enää olekaan auttaa opettajan puheääntä kuulumaan vakiomäärälle kuulijoita aina takariviin asti, vaan tukea keskittymistä pienissä keskusteluryhmissä, nuotiopiirimuodostelmissa taiperinteisessä yksilötyöskentelyn pulpettirivistössä muutamia esiin tulleita käyttömahdollisuuksia mainitakseni.

Tämä oppimisympäristön käytön raju muuttuminen vaikuttaa myös oppimisympäristöjen kehittämiseksi tehtäviin rakennushankkeisiin. Muutos on niin suuri, että yksikään projektipäällikkö tai pääsuunnittelija ei pysty kysymällä selvittämään kaikkia hankkeeseen vaikuttavia oleellisia lähtötietoja. Heillä ei yksinkertaisesti riitä aika, mielikuvitus eikä oppimistyön asiantuntemus sellaisen kysymyspatteriston laatimiseen. Tästä syystä olemme kokeilleet ja kehitelleet erilaisia osallistavan suunnittelun työtapoja, eli käytännössä ideointia ja kehittely isolla joukolla työpajoissa, joissa suunnittelukokouksista poiketen ei istuta tuntikaupalla pöydän ääressä, vaan vaihdetaan sopivassa rytmissä työtapaa esimerkiksi parityöskentelystä ryhmätyöhön tai ryhmätyöstä esittelyyn ja kommentointiin.

Osallistavan työtavan perusidea on varmistaa ihmisten läsnäolo, auttaa oikean vireystilan saavuttamisessa, fokusoida keskustelu oikeisiin teemoihin ja tarjota mahdollisuutta antaa oma panoksensa kehittämiseen kullekin sopivalla ilmaisun keinolla. Näin keskustelun kynnystä helpotetaan, ja vältetään kielimuuri, jossa puheenvuorojen käyttö koetaan sallituksi vain, jos osaa riittävästi rakentamisen ammattikieltä.

Näin toteutetut työpajat eroavat rakentamisen suunnittelukokouksista myös siinä suhteessa, että kun ihmiset saavat käyttää omaa kieltään, vallalla on luottamuksen ilmapiiri. Tämä edesauttaa uskallusta ilmaista myös sellaisia muutokseen liittyviä huolenaiheita, jotka eivät varsinaisesti koske rakennusprojektia. Peruskouluissa tällaiseksi aiheeksi nousee usein turvallisuus ja kyky valvoa oppilaita. Opettajille nousee monesti huoli siitä, miten he voivat kantaa vastuunsa oppilaiden valvonnasta, jos oppilaat eivät enää olekaan siisteissä riveissä yhdessä luokkatilassa.

Työni on siis luoda olosuhteet, jossa osapuolet voivat yhdessä ratkaista niin oppimiseen, rakentamiseen kuin näiden välimaastoonkin sijoittuvia haasteita. Kaikki sellaiset tilakehitysprojektit, joissa taustalla on toiminnan merkittävä muutos, pitävät sisällään paljon sellaisia haasteita, jotka ovat rakentamisprojektin ulkopuolella. Yhteistä näille haasteille on usein se, että niitä ei voi ratkaista yhdellä iskulla, vaan niitä pitää käsitellä pitkin projektia, ja ne saattavat aiheuttaa muutoksia vielä aivan viime metreillä. Tämän haasteen selättämisessä ei strutsi-strategia eli pään piiloon laittaminen kuitenkaan auta, vaan rakennushankkeita teettävien organisaatioiden kannattaa paremminkin yrittää tunnistaa riskit ja hallita niitä. Tähän tarvitaan perinteisiä rakennusalan konsultaatiopalveluja täydentäviä osallistavan suunnittelun ja kehittämisen palveluja.

Jussi Savolainen

Yrittäjä ja tutkija

Comments are closed.

Post Navigation